Mietelmiä

Yhteisöllisyys on ennen kaikkea menneiden vuosikymmenien hyve, jonka merkitys on karissut yhteiskunnan muututtua yksilökeskeisemmäksi. Kukapa ei olisi kuullut isovanhempiemme kertomuksia menneiltä ajoilta, päiviltä, jolloin maaseudulla naapurukset auttoivat toinen toisiaan toukotöissä tai jouluvalmisteluissa. Naapuriin turvauduttiin myös suurien juhlien, pitojen, järjestelyissä ja monen nuorukaisen ensimmäinen työ löytyi viereiseltä maatilalta – piikana tai renkinä.

Muinaiset spartalaiset vannoivat yhteisöllisyyden nimeen. Heidän voimansa perustuikin juuri joukkovoimaan. Yksilöllä ei ollut merkitystä, mistä seurasi yhteisön merkityksen voimakas korostuminen. Kolmen muskettisoturin, Aramiksen, Athoksen ja Porthoksen, tunnuslause ”Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta” (ransk. Un pour tous, tous pour un), on myös kaikille tuttu, kenties jo lapsuuden ajoilta.

Ajatuksena yhteisöllisyys on jalo, jopa ylevä. Ihmisellä on luontainen taipumus muodostaa oma yhteisö, täsmälleen samalla tavoin, kuin eläinmaailmassa yksittäinen eläin on osa suurempaa laumaa. Kuitenkin, ihmisluontoa pohdiskellessa, ymmärtää nopeasti, ettei yhteisöllisyys aatteena ole toimiva ihmisten tapauksessa. Jokaisella yhteisöllä on johtaja, monilla yhteisöillä on sisäinen hierarkia tai yhteisö voi olla yksittäisen ihmisen perustama. Erityisesti hierarkia johtaa yhteisön jäsenten eriarvoisuuteen, vaikka yhteisöllisyyteen liitetään yleensä käsitykset ryhmän sisäisestä solidaarisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Käytännön esimerkeillä yhteisöllisyyden problematiikkaa ihmismaailmassa on helpompi havainnollistaa.

Kuvitelkaamme tilanne, jossa viljapeltomme keskellä on suuri, muinainen siirtolohkare. Lohkare vie pienestä peltoalasta useita, tärkeitä neliömetrejä, mutta sen siirtäminen tavalla tai toisella on mahdotonta yhdelle ihmiselle. Menneiden vuosikymmenien agraarisessa yhteiskunnassa yksilö olisi luultavasti mennyt pyytämään naapuritaloista apua lohkareen siirtämiselle, jolloin yksilö synnyttää lyhytaikaisen yhteisön. Syntynyt yhteisö, joka hevosten, kuokkien ja väkivipujen avulla siirsi lohkareen, ajoi siis ainoastaan yksilön etua. Vieläpä saman yksilön, joka toimi yhteisön synnyttäjänä ja johtohahmona. Yhteisöllisyyden muodosti siis vain ja ainoastaan oman edun tavoittelu, vaikka periaatteessa ajatus naapurin auttamisesta on hyvä ja täysin kannatettava.

Miettikäämme myös tyypillistä, suhteellisen tiivistä työyhteisöä, jonka kiireinen arki keskeytyy päivittäin lyhyiksi hetkiksi kahvitaukojen koittaessa. Uusi työntekijä saattaa nähdä pääsyn vuosikausien kuluessa muodostuneeseen yhteisöön hankalaksi ja hän saattaa kokea syrjintää työyhteisön vanhempien jäsenten toimesta. Toisaalta työyhteisö koostuu pienemmistä kuppikunnista, joihin pääseminen saattaa olla huomattavasti helpompaa. Eri kuppikuntien välillä voi kuitenkin olla suuriakin riitoja, vaikka uuden työntekijän silmin työyhteisö saattaa vaikuttaa rikkomattoman kiinteältä. Yhteisöllisyyden kokeminen riippuukin siten voimakkaasti yhteisön jäsenen asemasta. Aiemmin kuitenkin liitimme yhteisön piirteeksi jäsenien tasa-arvoisuuden ja heidenkeskeisen solidaarisuuden. Silti yhteisön uusi jäsen, yrityksen uusi työntekijä, on selvästi eriarvoinen verrattuna muihin työyhteisön jäseniin.

Ajatusta voidaan vielä viedä pidemmällekin: kuppikuntien asemaan yhteisön sisällä. Kuvitelkaamme työpaikan kahvihuone, jossa on useita muutaman hengen pöytiä. On kaiketi itsestään selvää, että samantyyppistä työtä tekevät hakeutuvat saman pöydän ääreen, muodostaen näin kuppikuntia. Tästä seuraa väistämättä, että esimiehet, tuotantotyöntekijät, siivoojat, keittiötyöntekijät ja vaikkapa markkinointiosaston henkilökunta ovat omissa pöydissään. Tällöin, vaikka kyse olisi kuinka kiinteästä työyhteisöstä, näkee selvästi, kuinka yrityksen työntekijät ovat jakautuneet eri leireihin. Esimiesten pöytä luultavasti on kahvihuoneen parhaalla paikalla. Vastaavasti siivoojien pöytä saattaa olla hämärimmässä ja takimmaisessa nurkkauksessa, täysin erillään muista pöydistä. Jos tämä ei ole eriarvoisuutta, niin miksi sitä sitten voisi kutsua? Kyseessähän on selvästi hierarkiasta johtuva ilmiö, jonka ei pitäisi kuulua yhteisön tunnusmerkkeihin.

Makrotasolla siis puhutaan eri kuppikuntien asemasta työyhteisön sisällä. Mikrotasolla taas uuden työntekijän on päästävä ensin osaksi omaa kuppikuntaansa ja sitä kautta koko työyhteisön hyväksymäksi yksilöksi. Ideaalisessa tapauksessahan uusi työntekijä otettaisiin avosylin vastaan niin yksittäiseen kuppikuntaan kuin koko työyhteisöön. Mutta koska emme ole ideaalisen maailman asukkeja, on uuden työntekijän raivattava itsensä sisään vanhakantaiseen, hierarkkiseen järjestelmään, jossa hän on huonoimpana pidetty seuraavan työntekijän palkkaamiseen asti. Tilanne voisi kuitenkin olla täysin erilainen, mikäli kaikki yrityksen työntekijät palkattaisiin samanaikaisesti, jolloin lähtö tapahtuisi samalta viivalta muiden kanssa. Siten myytti yhteisön sisäisestä tasa-arvoisuudesta on kumottavissa, erityisesti jos yhteisö on ollut koossa jo pitkään.

Yhteisöllisyyttä, siinä muodossa, jona yhteisöllisyys yleensä ymmärretään, tavataan kuitenkin yhä esimerkiksi pelastustehtävissä tai kriisien aikaan. Elettäessä todella vaikeita aikoja yhteisöllisyys on ehkäpä selviämisen avain. Ihmisen geeneihin on ohjelmoitu tietyt käyttäytymismallit, jotka alitajuisesti pulpahtavat pintaan vaaran uhatessa. Esimerkiksi, pikkulapsen pudotessa hyiseen, virtaavaan jokeen, rientävät hänen vanhempansa apuun oman henkensä uhalla. Jos paikalla on muita henkilöitä, kehottavat heidän alitajuntansa rientämään apuun. Sama ilmiö on nähtävissä eläinlaumassa: kaikki lauman jäsenet puolustavat jälkeläisiä pedon hyökätessä.

Yhteisöllisyys, jos mikä, on siis mahdollista vain, mikäli yhteisö on syntynyt spontaanisti ihmisryhmän sisällä ja yhteisö on luonteeltaan väliaikainen, kuten edellisen kappaleen esimerkissä esitettiin. Perustamalla perustettu tai pitkään olemassa ollut yhteisö ei ole enää sielultaan yhteisöllinen: se on kuin heikentynyt voimakenttä, jonka ajamat asiat voivat olla huonoimmassa tapauksessa ainoastaan yhden yhteisön jäsenen, johtajaksi ajautuneen, kannattamia. Voi siis olla hyvinkin perusteltua väittää, ettei yhteisöllisyyttä ole ollut ennenkään arkipäiväisten ongelmien kohdatessa – saati nykypäivänä. Hätätilanteet ovat oma lukunsa.

Eduskuntamme ja hallitus aloittivat selvityksen, miten Suomi pääsisi osalliseksi ilmastonvuoksi sulavan Pohjoisnavan jääpeitteen alta paljastuvista luonnonrikkauksista. Samanaikaisesti käydään ilmastonmuutoksen vastaista poliittista sotaa, joka ei ainakaan oman näkemykseni mukaan ole johtanut mihinkään konkreettiseen. Tästä voisi vetää hurjan johtopäätöksen: ilmastonmuutosta ei poliitikkojen mielestä kannata yrittää pysäyttää, koska sen ansiosta viimeisetkin Maan luonnonrikkaudet saataisiin käyttöön. Näillä luonnonrikkauksilla voitaisiin saavuttaa vielä parin vuosikymmenen ajaksi talouskasvua lisääntyvän kulutuksen siivittämänä.

On sanomattakin selvää, että Arktisten alueiden luonto on erittäin haavoittuvaa ja endeemistä. Kaivokset, öljyputket ja rikastamot tuhoaisivat suuren osan tästä koskemattomasta alueesta. Vähäisen asutuksen vuoksi ympäristönäkökohtiin tuskin kiinnitettäisiin yhtä suurta huomiota kuin kehittyneen maan suurkaupungin ympäristössä. Lisääntynyt rahtilaivaliikenne rasittaisi myös Jäämeren kuormitusta ja ympäristöonnettomuuksien riski kasvaisi. Viimeisetkin maapallon luonnonvarat haaskattaisiin, jotta juuri sinä saisit uuden, muovisen ostoskassin jokaisen kauppakäynnin yhteydessä. Tai että ostaessasi virvoitusjuomaa, saisit sen aina uudessa, ei uudelleentäytetyssä pullossa.

Tosiasiassa Pohjoismantereen luonnonrikkauksista saadut tuotot valuisivat muutaman kymmenen yrityksen kautta muutaman henkilön taskuihin. Niiden henkilöiden, jotka ovat tartuttaneet ahneuden sairauden lähes jokaiseen läntisen pallonpuoliskon asukkaaseen. Todellista hyötyä luonnonrikkauksista ei olisi nykyhetken kuluttajalle tai kadunmiehelle. Kuluttaja ei häviä mitään käyttäessään samaa ostoskassia viidesti. Monikansallisen tuotemerkin alla myytävä virvoitusjuoma ei maistu yhtään paremmalle tai pahemmalle uudelleentäytetystä pullosta nautittuna.

Oletko valmis tuhoamaan suuren osan siitä koskemattomasta luonnosta, jota on enää jäljellä, jotta hukkuisit muoviroskaan ja joku superrikas rikastuisi entisestään? Kestävä kehitys ei vaadi loppumatonta talouskasvua, järjetöntä kuluttamista tai suuria tekoja. Riittää, että lyhennät aamusuihkua puolella minuutilla, ostat oluesi uudelleentäytettävässä lasipullossa, käytät muovituotetta yhä uudelleen ja elinkaaren täyttyessä kierrätät sen, sekä vaikkapa alat viljelemään chilipalkosi itse keittiön kukkalaudalla, ettei niitä tarvitse kuljettaa Suomeen Thaimaasta tai Israelista asti.

Älä anna keinotekoisesti luodun ahneuden ottavan valtaa sinusta!

En usko, että elämä Tony Halmeena oli koskaan helppoa. En myöskään kadehdi Halmetta. Toista Tony Halmetta tuskin koskaan tulee. Muistan Halmeen rohkeana persoonana, joka sai kokea elämässään hienoja asioita, joista monet vain saavat haaveilla, ja joka todella kykeni ottamaan yleisönsä paikoissa, joissa kukaan muu henkilö ei siihen olisi pystynyt. Itä-Helsingin lähiöt olivat näitä paikkoja. Ja ovat yhä.

Lepää rauhassa, Viikinki.

Onyx-laivan, eli entisen Casino Expressin ja Silja Fennian, vaiheita matkalla kohti Turkkia on käsitelty mediassa viime aikoina varsin laajalti. Alusta on mollattu huonokuntoiseksi ja miehistön palkoissa on ollut epäselvyyksiä. Herää kysymys, miksi alus ylipäänsä sai lähtöluvan, mikäli kunto on yhtä huonolla tasolla, kuin Ranskan viranomaiset ovat antaneet ymmärtää.

Vuosikausien seisottaminen Vaasan satamassa pilasi Onyxin. Aluksen kohtalosta voi vetää johtopäätöksen, ettei Suomessa ole yrittäjähenkisyyttä. Valtiovallalta ei heru tukea yrittäjyydelle. Onyxin kunnostamisesta suomalaiseen käyttöön olisi seurannut paljon hyvää: telakoiden työllisyystilannehan on suhdanneriippuvaista. Tekniikkaa ja osaamista aluksen kunnostamiseksi olisi löytynyt. Modernisointi olisi tukenut suomalaista työtä ja työllisyyttä.

Saksan satamista haetaan rekkatolkulla tavaraa Suomeen tai Suomen kautta Venäjälle. Fennia olisi kantanut useita peräkärryjä kerralla, mikäli autokantta olisi modifioitu. Kaskisesta olisi tullut hyvä kotisatama: alueen teollisuuden alasajon vuoksi työvoimaa ja tarvetta uudelle liiketoiminnalle löytyisi. Hyväksyntä hankkeelle olisi ollut helppo saada. Puoliperävaunujen kuljetusten lisäksi palveluvalikoimaa olisi voinut täydentää “halparisteilyin”. Laivan palveluista olisi tingitty, jotta lipun hinta matkustajille olisi mahdollisimman alhainen. Halpalentojen menestystarinan voisi toistaa laineilla. Suomalaiset autonhakijat, venäläiset turistit ja nuukuudestaan tunnetut saksalaiset ovat, jos eivät ehtymättömiä, niin ainakin hitaasti katoavia luonnonvaroja. Nykyisillä laivayhtiöillä hytti, kaksi aikuista ja auto saattavat yhteen suuntaan maksaa 700 euroa. Mitäpä jos halparisteily-yhtiö tarjoaisi saman kahdella sadalla?

Onyxin myynnin mukana katosi pala jotain suomalaista. Muistan vielä hyvin Fennian lihapyörykät ja hetket aurinkoisella Pohjanlahdella reilun kymmenen vuoden takaa. Alus oli vielä siistissä kunnossa. Lakattu, puinen sisusta huokui arvokkuutta. Tätä 60-luvun möhkälettä olisi voitu hyödyntää 2000-luvun talouskriisin vastaisessa taistelussa. Mikäli jokin pankki tai taho myöntäisi minulle 30 miljoonan euron lainan, ei olisi epäselvyyttä, mitä sillä tekisin. Perustaisin parhaat päivänsä nähneellä matkustaja-aluksella halparisteilyitä ja puoliperävaunujen kuljetusta Suomen ja Saksan välillä tarjoavan yhtiön.

Pohdiskellaampa hetki kehuttua terveydenhoitojärjestelmäämme. Jokaisella on oikeus (lähes) ilmaiseen perusterveydenhuoltoon ja sosiaalipaleluihin. Tätä painotetaan Suomea markkinoidessa ulkomailla ja monet maailman poliitikot varmasti kuvaisivat terveydenhuoltojärjestelmää sanoilla ylivertainen, tavoiteltava ja esimerkillinen. Myös monilla suomalaisilla tuntuu olevan varsin hohdokas kuva kunnallisista terveyspalveluista, ja niitä puolustellaankin henkeen ja vereen esimerkiksi netin keskustelupalstoilla.

Kauppalehden sivustolla oli viestiketju Obaman ajamasta terveydenhuoltouudistuksesta Yhdysvalloissa. Ketjussa esiteltiin kyseenalaista numerotietoa ja vertailtiin ahkerasti Suomen ja Yhdysvaltojen terveyspalveluiden eroja. Myönnän, että Yhdysvalloissa sairaalamaksut ja terveydenhoitopalveluiden kustannukset ovat tähtitieteellisiä. En kuitenkaan allekirjoita Euroopassa yleistä käsitystä kokonaan sairausvakuutuksen ulkopuolella olevien ihmisten kohtalosta Yhdysvalloissa, sillä terveyspalveluita on saatavilla varmasti kaikille halukkaille.

Suomalaista terveydenhuoltomallia tuskin tavoiteltaisiin USA:ssa, mikäli tiedettäisiin tarkalleen nykyinen tilanne maassamme. Otetaanpa esimerkiksi tositarina hammashuollostamme: ystäväni varasi ajan tammikuussa 2009 hammastarkastukseen, jolloin puhuttiin puolen vuoden jonosta. Syyskuun 2009 alussa ystäväni otti yhteyttä hammaslääkäriasemalle, kun kutsua ei ollut saapunut. Vastaus oli tyly: puramme vasta lokakuussa 2008 ilmoittautuneita. Teidän aikanne menee pitkälle kevääseen 2010.

Tilanteen tekee hauskaksi se, että hammaslääkäriin on yli vuoden jono, vaikka suositeltavaa olisi käydä vuosittain hammastarkastuksessa. Tämä merkitsee sitä, että ystäväni on joulun tienoilla tehtävä uusi ajanvaraus, jotta hän pääsee vuonna 2011 tarkastukseen, jolloin on kulunut vuosi edellisestä tarkastuksesta. Hänen on siis jonotettava samanaikaisesti sekä vuoden 2010 ja 2011 tarkastuksiin! Tämäkö on muka sitä ensiluokkaista, tehokasta ja tavoiteltavaa terveydenhoitoa? Ei todellakaan. Sitä paitsi, paljon Yhdysvalloissa matkustelleena voin vakuuttaa paikallisen terveydenhuollon olevan ensiluokkaista. Ainoa ongelma on suuret kustannukset, joita olisi käytävä leikkaamaan. Esimerkiksi yksityisiltä saadut lahjoitukset pitäisi kohdentaa eri tavoin.

Surkuhupaisaa on myös se, kuinka Yhdysvaltojen nykyistä terveydenhoitomallia parjataan keskustelupalstoilla, ja samalla ylistetään omaamme. Kuitenkin samat ihmiset motkottavat sanomalehtien yleisönosastoilla, kuinka esimerkiksi joutui odottamaan päivystyksessä yhdeksän tuntia alle vuoden ikäisen, kuumeisen vauvan kanssa. Ihmisarvoista ei myöskään ole vanhainkotien tarjoamat vanhuspalvelut. Sisätiloissa sänkyyn sidottujen vanhusten vaipat vaihdetaan pari kertaa vuorokaudessa, suihkuun pääsee kerran puolessatoista viikossa ja iltaisin annetaan kunnon pillericocktail, ettei vain negatiivista palautetta joutuisi kuulemaan. Tämä ei kuitenkaan ole hoitajien tai lääkärien syytä. Syylliset löytyvät kunnallisvaltuustoista. Rahat kohdennetaan täysin väärin; terveyspalvelut, koulutus, siisteys ja viihtyisyys pitäisivät olla tärkeimmät rahareiät. Vasta sen jälkeen voidaan alkaa miettimään moottoritien varteen rakennettavan ostarin rahoitusta tai kunnanjohtajan palkankorotusta.

Toivon, ettei yksikään maa maailmassa ala matkimaan Suomea ja sen “erinomaisia” terveyspalveluita. Siitä seuraisi vähintäänkin hurjistuneiden potilaiden aloittama sisällissota. Vain typerä suomalainen nielee yli vuoden jonottamisen hammaslääkäriin tai epäinhimillisen kohtelun rakkaalle perheenjäsenelleen vanhainkodissa, vaikka joutuu kantamaan maailmanlaajuisestikin valtavan verotaakan näistä palveluista.

Onneksi on myös yksityisiä terveydenhuoltopalveluita.

Vaikka vaalirahoituskohu onkin jo osoittanut laantumisen merkkejä, koen tarpeelliseksi lisätä oman lusikkani soppaan ja kirjoittaa aiheesta lyhyen blogin.

Lähes jokainen puolue vuorollaan on pyytänyt kilpailijoitaan julkistamaan rahoittajansa. Ay-liikkeiden suuret rahasummat vasemmistolle tuskin yllättivät ketään, eikä varmasti myöskään suurliikemiesten ja tiettyjen yrityksien oikeistolle suunnatut tuet herättäneet suurta hämmästelyä.

Omituiseksi kohun tekee se, että jokainen puolue on saanut tukia, mutta omia tukijoita ei kovin halukkaasti ole annettu julki. Muiden puolueiden tuista kyllä ollaan oltu hyvinkin kiinnostuneita. Tämä naurettava tilanne kuvaa maamme poliittisten puolueiden rappiotilaa. Muiden saamat suuret tuet ja avustukset tuomitaan herkästi, mutta vastuuta omista taloussotkuista ei haluta kantaa.

Kuitenkin järjellä mietittynä, miksi ylipäänsä vastuuta pitäisi kantaa? Puolueet ja ehdokkaat ovat ajamassa niin kansan, yritysten ja muiden tahojen asiaa. Sehän on demokratiaa puhtaimmillaan! On luonnollista, että omaa asiaa haluavia kansanedustajia halutaan eduskuntaan mahdollisimman paljon. Kampanjointiin saa uhrattua satoja tuhansia, ellei miljoonia rahaa. Vaikka poliitikot ovatkin varakkaita, tuskin heilläkään riittäisi maksukykyä tietyin väliajoin toistuviin vaalikampanjointeihin. Ulkopuolinen rahoitus on välttämättömyys, sillä tuskin esimerkiksi kansanedustaja nelivuotiskaudellaan saa säästettyä miljoonaa taas seuraavaan vaalikampanjaan.

Monissa maissa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, puolueita tuetaan avoimesti paljon suuremmilla rahasummilla kuin Suomessa. En näe asiassa mitään pahaa; jos joku haluaa antaa viisi miljoonaa puolueelle tai ehdokkaalle vaalikampanjointiin oman äänensä kuulumisen turvaamiseksi, on se ainoastaan rahoittajan asia. Lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun. Tavallinen kadunmies tuskin on koskaan tukenut puoluetta tai ehdokasta toivoessaan kuuluksi tulemista. On typerää tällöin kyseenalaistaa muiden maksamat avustukset, sillä onhan meillä jokaisella mahdollisuus tukea tärkeiksi tuntemiamme asioita.

Puolueet sössimällä saivat aikaan koko vaalirahoituskohun. Ketä kiinnostaa peräkylän yhden miehen metallipajan Vasemmistoliitolle antama 200 euron lahjoitus? Ei niin ketään. Entäpä suuryrityksen Kokoomukselle lahjoittama puoli miljoonaa? Ehkä hieman keltaista lehdistöä ja sen uskollisimpia lukijoita, mutta tuskin Matti Meikäläistä.

Ehdotankin, että puolueet lopettaisivat kilpailijoiden tukijoiden urkkimisen, ja keskittyisivät ainoastaan keräämään itselleen mahdollisimman paljon rahallisia tukijoita. Vaalirahoituskohu on niin naurettavaa resurssien haaskaamista, että ihan hävettää eduskuntapuolueiden puolesta.

Puolueiden toiminta kuolisi, mikäli lahjoituksia ei tulisi. Lahjoituksia ei tule enää entiseen tahtiin, mikäli tiedot on tulevaisuudessa julkistettava. Tämä tarkoittaisi demokratian luhistumista, sillä ainoastaan ääriliikkeet voivat pärjätä ilman mainittavaa taloudellista panostusta.

Vierailin pari viikkoa sitten Anjalankoskella. Vierailu herätti monia ajatuksia: mitä alueelle tapahtuisi, mikäli tehtaat lakkautettaisiin. Ajatukset poikivat seuraavan tekstin:

Kiitos Suomen talouskasvusta sotien jälkeisellä muutaman vuosikymmenen ajanjaksolla kuuluu yksinoikeutetusti metsäteollisuudellemme. Suomessa on pitkät perinteet niin mekaanisesta kuin kemiallisestakin puunjalostuksesta; nykyinen rappiotila on osittain seurausta alan poikkeuksellisesta luonteesta globaalissa toimintaympäristössä.

Puunjalostus on aina ollut hyvin paikkasidonnaista. Yhden tehtaan maantieteellinen alue on toisaalta suuri, toisaalta pieni. Suuri siinä mielessä, että lopputuote saattaa päätyä tuhansien kilometrien päähän jatkokäyttöön. Tästä esimerkkeinä painopaperit ja vaikkapa Arctic Sea-aluksen puutuotelasti. Mittakaava kuitenkin pienenee huomattavasti, kun mietitään, kuinka pieneltä alueelta raaka-aine saadaan. Paperi- ja sellutehtaiden politiikka on selkeää: yli 100 km etäisyydeltä puuta ei kannata enää tuoda. Sama pätee näkemykseni mukaan myös kierrätyskuituun: kotimaista keräyspaperia viedään Kiinaan, vaikka tuotantolaitoksia löytyisi Suomestakin. Lapista kerätty keräyspaperi tulisi ilmeisesti liian kalliiksi Pirkanmaan ja Keski-Suomen keräyskuitua käyttäville tehtaille. Helpommalla pääsee myymällä hyvää raaka-ainetta Kaukoitään.

Vaikka maailmantalous on muuttunut erittäin globaaliksi suomalaisen metsäteollisuuden kulta-ajoista, tulisi palauttaa mieleen silloiset myyntivaltit. Ensinnäkin, tehtaita oli ympäri maata, kuten myös metsiä. Paikallisen työvoiman käyttö oli helppoa. Toiseksi, runsas metsäteollisuus poiki yrityksiä, jotka alkoivat rakentaa paperikoneita ja muita tarvittavia laitteita. Tekniikka saatiin siis hyvällä tuurilla jopa saman kunnan alueelta. Luonnollisesti myös huoltopalvelut olivat helposti saatavilla. Kolmanneksi, Suomen metsäteollisuudella on varmasti ollut kaikkien aikojen lojaaleimmat työntekijät. Tehtaat varmistivat lojaaliuden rakentamalla työntekijöiden asunnot ja tarjoamalla palveluita. Neljäntenä, ja ehkä tärkeimpänä seikkana, pidän edullisen puun saatavuutta lähistöltä.

Millä siis Suomen metsäteollisuuden saisi nousuun? Palaamalla vanhoihin aikoihin, tietysti. Nykyiset tehtaat ovat muutaman yhtiön hallinnassa, korkein käskytaho saattaa sijaita kotimaan rajojen ulkopuolella. Tuskinpa heitä kovin paljon liikuttaa jonkun pikkukylän yli-ikäisen paperikoneen tuotantovaikeudet? Tehtaiden pitäisi itsenäistyä. Kirjoituksen alussa kuvailin näkemystäni metsäteollisuuden samanaikaisesti kansainvälisestä kuin paikallisestakin luonteesta. Kansainvälinen asiakaskunta on valmiina, mutta paikallistoiminta on kadonnut lähes tyystin.

Itsenäistymällä tehtaat pelastaisivat tulevaisuutensa. Ongelmiin kyettäisiin reagoimaan nopeammin ja uskottavuus työntekijöiden silmissä kasvaisi. Nykyinen epävarma ilmapiiri on omiaan laskemaan henkilökunnan lojaaliutta ja suoritustasoa. Raaka-aine on yhä saatava läheltä – paikallisten metsuri- ja kuljetusyritysten avulla. Tehtaan vuokrataloissa tuskin enää tänä päivänä moni haluaa asua, joten ne jätettäköön menneisyyteen. Heitto ”Think global, act local” toimisi hyvin metsäteollisuudessa. Tehtaiden itsenäistyminen myös helpottaisi tiettyyn tuotteeseen erikoistumista. Ongelmaksi muodostuu tutkimus- ja kehitystoiminta, johon saisi uppoamaan miljoonan toisen perään. Osuuskuntamalli voisi ratkaista tämän: tehtaat olisivat itsenäisiä osuuskunnan jäseniä, mutta ostaisivat TK-palvelut oman osuuskuntansa yhteisestä tutkimuslaboratoriosta.

Kotimaisen puuraaka-aineen saatavuus ja hinta on toki myös turvattava ja saatava vakiintumaan. Tässä metsänhoitoyhdistysten ja yksityisten metsänomistajien on tultava vastaan. Paikallisuutta hyödyntämällä myös tämä asia saataisiin varmasti järjestymään.

Tällä mallilla metsäteollisuudesta saisi uudelleen Suomen talouden veturin Nokian luhistuessa tiukentuneeseen kilpailutilanteeseen. Suuria muutoksia ja muuntautumishalua vaaditaan, mutta tuhansien järvien ja miljoonien pinokuutioiden maassa tuskin mikään on mahdotonta!

Energia-asiat kumpuilevat jaksottaisesti kiivaammin esille sanomalehdissämme. Tänään saimme lukea Kauppalehden nettisivuilta, kuinka sähkömme on Euroopan halvinta. Mielestäni sen kuuluukin olla. Tässä muutamia perusteita:

1. Vaihtuvien sääolosuhteiden vuoksi energiaa kuluu runsaasti; ilmastointi ja etenkin lämmitys talvipakkasilla lisäävät sähkölaskua niin paljon (etenkin sähkölämmitteisissä asumuksissa), että sähköön kuluva kokonaissumma vuodessa on samalla viivalla muun Euroopan kanssa.

2. Pieneen kokoon ja asukasmäärään suhteutettuna Suomessa on paljon raskasta teollisuutta. Kannattavuuskysymyksien vuoksi halpa sähkö on elinehto monelle yritykselle. Jokin tikku sen kamelin selän kuitenkin loppujen lopuksi katkaisee.

3. Suomessa tuotettua sähköä riittää vientiin Euroopan sähkömarkkinoille, ts. mielestäni kyseessä on ylitarjontatilanne, jolloin hinnan kuuluukin olla halpa.

Sitten pari sanaa sähköntuotantomuodoista:

Omavaraisuus energiantuotannossa on strategisesti (niin sotilaallisesti kuin kaupallisestikin) merkittävää. Vihreät ja monet muut tavallisetkin tallaajat kannattavat ydinvoimaa ja väittävät ydinsähkön olevan omavaraisesti tuotettua. Roskapuhetta! Uraania ei Suomessa louhita, ainakaan kaupallisesti. Mitä nyt joitakin koeporauksia on tehty. Uraania sen sijaan on runsaasti esim. Afrikassa ja Amerikoissa.  Eiryisesti Afrikan epävakaa poliittinen ilmapiiri huolettaa minua. Omavaraisuudesta ei siis voi puhua ydinvoiman yhteydessä, mikäli raaka-aine on tuotu ulkomailta. Suomen on varauduttava ydinvoimaloiden sulkemiseen sekä oltava suunnannäyttäjä ja edelläkävijä atomivoimalattoman maailman rakentamisessa!

Hiilivoima on hyvä ratkaisu, mikäli hiilidioksidipäästöjä saataisiin leikattua. Hiiltä Suomesta ei kuitenkaan löydy, joten sama omavaraisuusongelma tulee vastaan myös kivihiilellä tuotetussa energiassa. Hiiltä kuitenkin on louhittavissa suuremmalla maantieteellisellä alueella, kuin uraania. Tuhansia vuosia radioaktiivisena pysyvää jätettä ei kivihiiltä käytettäessä synny, joten tavallaan kivihiiltä voi pitää uraania kestävämpänä ratkaisuna. Sitä paitsi, uraania riittää nykykulutuksella ainoastaan 40-50 vuodeksi, kivihiiltä jopa lähes 500 vuodeksi. Hiilivoimaloita siis Suomen ei pidä missään nimessä ajaa alas.

Aurinko-, tuuli- ja vesivoima ovat uusiutuvia, turvallisia ja puhtaita energiamuotoja. Luen myös turpeen (EU:n päätösten vastaisesti) kuuluvat tähän samaan ryhmään. Käyttöönottoon liittyy hankaluuksia, mutta näkemykseni mukaan ne ovat kuitenkin voitettavissa, mikäli sitä oikeasti halutaan. Ainakin tuulivoimatekniikkaa saa sitä paitsi myös suomalaisena: omasta asuinkaupungistani. Mikä siis estäisi tuulivoiman hyödyntämisen merialueilla ja Lapissa? Sama pätee vesivoimaan. Vuotos olisi erittäin tarpeellista rakentaa, mikäli omavaraisuutta halutaan parantaa. Turpeen käyttöön liittyy pitkät perinteet. Aurinkovoima puolestaan on todettu ainakin loma-asunnoissa melko toimivaksi ratkaisuksi, joskin varajärjestelmä on hyvä olla. Miksi tätä ei voisi siis soveltaa muissakin kohteissa?

Hallituksen on myös turvattava vapaa liikkuminen. Polttoaineiden verotusta on leikattava, jottei suurten etäisyyksien maassa tavallinen kansa jäisi vähävaraisena neljän seinän vangiksi. Nykytasolla bensiini on vielä kohtuuhintaista, vaikkakaan se ei ole enää halpaa. Toivon Suomen hallituksen tekevän kaikkensa, jotta liikkuminen olisi mahdollista maassamme vielä viidenkin vuoden kuluttua.

Kuljetusyritysten ahdinkoon joutumisen ehkäisemiseksi olisi hallitukselta vaadittava ammattiautoilijoille oikeus täyttää tankki polttoöljyllä sen kevyemmän verotuksen vuoksi.

Poliitikot vaikuttavat olevan haluttomia keskustelemaan energiakysymyksistä ja esittämään omia näkökantojaan. Pitäisikö tästä vetää johtopäätös, ettei aiheella ole heille ollenkaan väliä? Mikäli Suomeen ei saada varmaa, turvallista ja järkevää energiapoliittista linjanvetoa, ehdotankin, että jokaiseen asumukseen asennettakoon takka ja kenties leivinuunikin lämmityksen turvaamiseksi. Myös öljykasvien viljelyä on lisättävä ja kotikäyttöisiä biodieselin valmistuslaitteistoja on rakennettava jokaiseen kuntaan, jotta edes dieselajoneuvoilla pääsee liikkumaan öljykriisin iskiessä. Koviin aikoihin on varauduttava; onnen kultapilvissä leijailu ei kestä ikuisesti.

On hauskaa, kuinka pääkaupunkiseudun medioissa käydään verbaalista sotaa lokkeja vastaan. Keväiset koiranuloste-mielipidekirjoitukset ymmärrän vielä osittain, sillä niissähän kyse on suoraan ihmisen toiminnasta. Silti elämästään tekee liian vaikean, mikäli antaa yhden pökäleen tai lintuparven pilata päivänsä.

En asu pääkaupunkiseudulla - enää. Lokkeja ja puluja siellä silti muistan aina olleen, jo pelkästään merestä johtuen. Merkittävää haittaa en muista linnuista olleen, ellei lasketa yhtä läjäystä yläilmoista Silakkamarkkinoilla vuosikymmen sitten. Nykyään, ainakin Vartti.fi-sivuston lukijoiden kommentteja lukiessa, lokit jopa osaavat huijata aikuiselta ihmiseltä jäätelötötterön kädestä. Peesaajiakin tuntui löytyvän; kenen roskiksesta lokki oli vienyt biojätepussin, keneltä taas ranskalaisia Linnanmäellä. Yksi valitteli pulu-populaation olevan suurin kärsijä, toinen ei saanut nukuttua kirkuvien lokkien vuoksi.

Hauskaa, miten tikusta on tehty asiaa. Viikkokausia vellonut lokkikeskustelu tuntuu saavan enemmän huomiota ja osallistujia kuin muut uutisaiheet yhteensä. Miksi? Ainakaan minun järkeeni se ei mahdu. Lokit ovat olleet osa Helsinkiä, enkä haluaisi niitä häädettävän. Lisää niitä välttämättä ei kaivata, mutta nykyinen tilanne ei vaikuta vielä niin kaoottiselle, mitä medioissa on annettu ymmärtää. Itse asiassa, eikö ole hyvä, että urbanisoituneella alueella on vielä edes joitain luontokappaleita jäljellä? Eikö ole mukavampaa herätä lokin kirkunaan parikymmentä minuuttia ennen herätyskellon piipitystä, kuin puolinukuksissa kiskoa itsensä ylös välittömästi kellon herätettyä? Eikö ole hellyyttävää, kun näkee torilla pienen lapsen kysyvän äidiltään, mitä lintuja nuo valkoiset ovat, ja sen jälkeen yrittävän saada lintua kiinni syleilläkseen sitä?

Täällä Saimaan rannoillakin lokkeja on. Kesätyöpaikkani sijaitsee järven välittömässä läheisyydessä, ja suuri rakennuskompleksi on omiaan lokki-klaanin pesäpaikaksi. Seurasin koko alkukesän lokinpoikasten kasvua työhuoneeni ikkunasta; pienestä ja avuttomasta möllykästä lentokykyiseksi nuoreksi lokiksi. Pari viikkoa sitten töihin tullessani huomasin, kuinka vielä varomattomat poikaset olivat jääneet auton alle. Kaksi lokkia makasi autotiellä koivet kohti taivasta. Tunsin suunnatonta surua - olinhan seuraillut jo pitkään niiden puuhia ja kasvutaipaletta. Emokin katosi poikasten kuoltua.

Ehkäpä kaupunki ei ole lokeille soveltuva ympäristö. Vaarallinen se ainakin on. Lokit kuitenkin elävöittävät myös kaupunkimaisemaa. Luonto yrittää vallata ihmiseltä takaisin sen, minkä on menettänyt. En kuulu viherpiipertäjiin, eikä tapanani ole paapoa mitään tai ketään. Annetaan silti lokeille mahdollisuus elää ja olla siellä, missä ne haluavat. Niinhän ihminenkin tekee. Ihminen myös valittaa kovaäänisesti joutavanpäiväisistä seikoista. “Lentäviä rottia (lainaus Vartti.fi-sivustolta)” ei kuitenkaan voi pitää niin suurena ongelmana, että niiden vuoksi pitäisi yöunensa menettää. Onhan niitä korvatulppiakin.